[funktionalistisuus]

Rakensin itselleni ruutuikkunaisen kerrostalon. Ruutuikkunat ovat minusta kauniita, mutta sinusta ne tuovat liikaa mieleen esikaupungit, joissa muistellaan vanhaa rintamamiestaloaikaa. Eikö juuri rintamamiestaloaika ole kaunista, palautuvaa, ikuisuuden kosketusta.

Tuot mieleeni vuosia sitten kadonneen sielukkuuteni. Sielukkuus. Onko sielukkuus katoavaista, katoamatonta? Tuot mieleeni myös haavin, jolla pyydystin perhosia, kun isä matkusti Kairoon ja äiti nukkui kaupungin kirkkopuistossa ruutuviltillä. Kairosta sain sfinksin, jolla oli silminä vihreät muovismaragdit.

Muovismaragdit ovat sinunkin silmäsi.

Kerrostaloni on täynnä hyvänpäivän tuttuja, niitä, joille olen kateellinen. Heillä on elämä satufantasioista. He piilottavat hevosvaununsa autotalleihin, pukunsa lukittuihin varastoluukkuihin. Katkeruus kasvaa juurista lehdiksi sisälläni. On turhauttavaa ja mahdotonta. Samanaikaisesti. Puu on lujajuurinen, ja kasvaa ulos korvistani, nenästäni ja suustani ja sen pistävät oksat tarttuvat puhuttuihin sanoihin.

Sinä osaat istua tahdikkaasti.

Liikkeesi ovat varmuuden perikuvia, niitä on iloista katsella ja turhauttavaa matkia. Tahdikkuus on lukittu perusoletuksena sinulle, omistettu sinuksi. Rakennat pienoismallia rintamamiestalosta. Se on punamullalla maalattu, sen ikkunat ovat keskipaksut ja luja perusta. Perusta. Rintamamiestalosi on kohtuudella ja pistämättömyydellä vakuutettu, ei, että sortuisi. Ja minä teen liian korkeaa kerrostaloa, matkien ruutuikkunat.

Voiko kerrostalot istuttaa kaupunkeihin samalla tavalla kuin puutarhurit istuttavat tarkasti valitut perennat pihoihinsa? Funktionalistisuus.