Katson usein kerrostaloja ylhäältä alaspäin. Ne tuntuvat korkeammilta kuin taivas, korkeammilta kuin itsekkyys, korkeammilta kuin loputtomuus. Loputtomuudessa, sinussa, ei koskaan ole ollut äärirajoja. Kahliudut kiertämään samaa kehää, joka muistuttaa sinua vapaudesta.

Äänet seuraavat.

Sinä olet sama lapsi, joka kerran tarttui äitiä kädestä huutaen ”Tässä minä olen äiti” ja pellon vierellä kuiskaten ”Tule mukaan, etten katoa”. Sinä viljakasvien korkuinen ihminen. Olkihiukset sekoittuen viljakasvien hiuksiin, irvistellen ja nauraen. Vallattomuus. Intiaanileikit peltojen poskilla ja metsissä, joissa puunjuuret olivat arvaamattomia.

Tänään astut kerrostalon ikkunalaudalle. Seisot liimautuen ikkunalasiin. Maistat kielelläsi lasia ja ikkuna huurustuu. Huurustuu lämpimän suusi ilmasta ja irrottaudut siitä. Painat kämmenesi huuruun ja tiedät, että sinun sormenjälkesi on tavallinen, tavallisen ihmisen.

Miltä näyttävät paperienkelit erilaisista papereista. Sivuista. Ikkunalasi maistuu sitruunapesuvedelle. Sitruunavettä Kallion huoltoasemalta, meille ja sinulle. Kerrostalot vanhenevat vuosi vuodelta. Sementti kuluu tasaiseksi, vaikka ennen se oli rypyllinen ja teräväreunainen.

Laulat ikkunaa vasten lasinväristä, melankolista, betonin painavaa baritonia.
Hiljainen joululaulu.

Synnyit petäjän juurella ja äidillä oli päällään hengetön toppaliivi. Sanattomuudessaan kaikki oli kaunista. Tie, joka kuuli voimattomat sanat, huokaukset ja etäisyydet. Hajanaisuus. Äidin hetkellinen kirkkaus täytti maadoittamattomat unelmat kudotuilla kalastajanverkoilla sekä loppumattomilla valkoisilla varjoilla.

Keskiluokan niukkuus ahdisti öisin äidin mieltä, etkä saanut lakanoiden kahinalta tilaa lapsen ajatuksille. Tiesit lähiön jokaisen hiekkalaatikon, olit valloittaja-ainesta. Ja siitä hetkestä lähtien tunsit vastustamatonta voimallisuutta heikomman edessä, olithan syntynyt valkoiseksi mieheksi toppaliivisestä äidistä.

Kylmyys korvissasi päivisin.

Sinä sanoit, että maa oli täynnä jalkoihin jääviä kiviä ja sanoja, jotka täyttävät kivetykset. Valekuvia. Ne täytyisi osata vain kirjoittaa mahdollisiksi. Voima ei ollut vallan tae, eikä valta todellisuutta, kun leikimme pihamme hiekkalaatikolla. Sinä valloitit linnani, ja maa-alueekseni jäi ratamon mentävä maa. Satoi hiekkakakkujen kokoisia lumihiutaleita.

Pyysit minua löytämään ihmisen, joka ei olisi kokenut surua ja kipua. Pyysit harhauttamaan perästäni ihmiset, jotka eivät ymmärrä sananvoimaa, pilvien polttomerkkejä tai sitä kuinka Jumala loi maailman seitsemässä päivässä. Pyysit myös, että miettisin, mistä minut on valmistettu. Ilosta. Puhtaudesta. Vedestä, joka kiteytyy kylmyydestä.

Onko Jumala hiljaa pahuuden edessä?

Monet ihmiset ajattelevat maailman olevan paha paikka, jossa pahuus lisääntyy ihmisten itsekkyyden, vallanhimon ja kaksinaismoraalin kasvaessa. Monet päivittelevät turmeltunutta nuorisoa tai ajattelemattomia kuluttajia, jotka eivät välitä maailman hitaasta, mutta monen mielestä varmasta tuhoutumisesta. Ennustetaan päiviä, jolloin maailmanloppu todella tulee, milloin pahan mitta tulee lopullisesti täyteen ja hyvyys tukahdutetaan. Mutta kysymykseen, mistä pahuus on peräisin ja kuinka luonnollinen pahuus on selitettävissä, ei ole vielä pystytty löytämään kaikille sopivaa vastausta.

Kristinuskon näkökulmasta on kysymys niin sanotusta teodikea-ongelmasta. Teodikean ydin on Jumalan ja maailmassa vaikuttavan pahan suhteessa: kuinka kaikkivaltias ja hyvä Jumala antaa pahan vaikuttaa maailmassa ja kärsimyksen lisääntyä. Maailmassa olevan pahuuden ongelma nousee eteemme aina, kun kohtaamme itse tai lähellämme kärsimystä. Kristitty alkaa pohtia Jumalan toiminta-aluetta ja asemaa maailmassa, jossa tapahtuu jatkuvasti ihmishenkiä nieleviä katastrofeja: lapsia kuolee kuivuuteen, nälkään ja sairauksiin, ihmiset pettävät, jättävät ja ovat raadollisia toisilleen, tapahtuu kansanmurhia, hyväksikäyttöjä ja hylkäämistä. Voiko tällainen maailma olla hyvän Jumalan luoma? Hyvän?

Teodikean aihe ja kysymyksenasettelu eivät suinkaan ole uusia. Sitä on pohtinut vuosituhansien kuluessa niin teologit, filosofit kuin tavalliset arjen ajattelijatkin. Mutta mitä pahuudella tarkoitetaan? Pahuutta voi olla monenlaista. On pahuutta, jota ihminen itse aiheuttaa pahoista tarkoitusperistään ja pahuutta, jolle ihminen ei voi mitään, esimerkiksi sairaudet, jotka tuottavat kärsimystä. Käsitys pahasta on yhtä laaja ja mutkikas kuin käsitys elämästä ylipäätään. Se mikä minulle on pahaa, ei välttämättä ole pahaa toiselle, mutta yleisesti pahuus määräytyykin sen mukaan, ovatko tekijän, ihmisen, motiivit puhtaat vai pahuuden mustaamat.

Inhimillisen pahuuden kysymys on vaikeampi kuin pahuuden, jolle on löydettävissä rationaalisia perusteluja. Miksi ihminen itse toimii pahantahtoisesti ja tuottaa pahaa ympärilleen? Miksi ihminen riistää, toimii moraalittomasti, ahnehtii, pettää tai valehtelee? Onko Jumala luonut ihmisen tällaiseksi? Kristillinen ajattelu löytää vastauksia jo Raamatun ensimmäisiltä sivuilta – luomiskertomuksesta. Sillä ihmistä ei luotu kuvaamakseni ahnehtijaksi ja julkijumalattomaksi rääpäleeksi, joka uskoo pystyvänsä mihin vain. Ihminen luotiin olennoksi, jolla oli kyky valita, rakastaa ja elää muun luomakunnan kruununa, mutta ennen kaikkea Jumalan omana kuvana. Ihminen valitsikin. Valitsi kuten me jokainen tiedämme: sen, mitä kiellettiin valitsemasta, jota Jumala kielsi valitsemasta. Tästä valinnasta on seurauksena ihmisen perisyntisyys. Kristinuskon mukaan synti on tarttunut ihmiseen kuin varjo - seuraa jokaiseen paikkaan eikä siitä pääse eroon.

Maailman historiassa teodikea-ongelmaa on pyritty ratkaisemaan myös muista kuin kristillisistä lähtökohdista. On esitetty esimerkiksi teorioita Jumalan vastustajasta, saatanasta, joka on kaiken pahan takana. Ajatellaan, että saatana ikään kuin etsii heikkoja ihmisparkoja, joiden kautta hän voi pahuuttaan ilmentää. Tämän ajatuskulun mukaan saatanalla on likaiset sormensa pelissä myös luonnonkatastrofien synnyssä ja esimerkiksi sairauksissa. Tai on esitetty teoria karman laista, jonka mukaan ihmisen pahuuden määrä on seurausta edellisen elämän pahuuksista.


Kirkkoisä Augustinus (354–430) kuvasi pahan johtuvan ihmisen perisyntisyydestä. Hän olikin ensimmäinen kirkkoisä, joka puhui perisyntisyydestä ja ihmisessä kokoajan vaikuttavasta pahuudesta. Vuosituhatta myöhemmin Martin Luther pohti Jumalan hyvyyden ja pahan ristiriitaa. Hän totesi, että syntiinlankeemus toi pahan maailmaan, mutta paholainen voi toimia maailmassa vain ikään kuin Jumalan kahlekoirana – Jumalan tietäessä kaikesta, mitä tapahtuu. Lutherin mukaan Jumalan luonteeseen kuuluu se, että Jumala on salattu. Ihminen ei voi pienuudessaan ymmärtää suurta Jumalaa tai nähdä asioita kuin omasta perspektiivistään.

Kristillinen ajattelu antaa Raamattuun pohjautuvan ratkaisun teodikea-ongelmaan. Koska mahdollisuus lankeamiseen ja itsekkyyteen liittyy itse ihmisyyteen, lankeemuksen jälkeen Jumalan täytyy käydä jollain lailla tiliä ihmisen kanssa. Uskotaan Jumalan tuomiopäivään – viimeiseen päivään ja maailmaloppuun – jossa erotetaan siunatut ja kirotut. Erotellaan lampaat vuohista, jumalattomat uskovista ja kaiken tämän jälkeen paha saa palkkansa. Jumalalla on kuitenkin myös muutakin sanottavaa ihmisille: vaikka Jumala näyttää olevan hiljaa pahuuden edessä, tuolle hiljaisuudelle on olemassa vielä salattu peruste, joka avautuu vasta viimeisellä tuomiolla.

Jumala on myös täynnä pelastustahtoa, joka ilmenee Raamatussa ja kristillisessä ajattelussa. Jumala tahtoo pelastaa luotunsa ja mikäpä muu ilmentäisi tätä paremmin kuin Jeesuksen sovituskuolema ristillä? Raamatun mukaan sanoma jumalattoman vanhurskauttamisesta ratkaiseekin teodikea-ongelman: Jumala on hiljaa siksi, että hän kärsii ihmisten pahuutta voidakseen armahtaa heitä. Lopullinen päätös pahuudelle onkin vasta tulossa, mutta sitä ennen tässä kärsimyksen ja pahuuden maailmassa vallitsee Jumalan armonaika.