Pelkkä kuva ilman mitään viestiä?
Haista.
8.8.11
25.7.11
18.6.11
MULLA ON SILTI AINA IKÄVÄ SUA.
Kehrääjä kehrääjä kehrää sä vaan
Kaunis on ootella omaa armastaan
Mut ketä minä ootan ei ketään mulla oo
Toiset mulle nauraa mutta naurakoot
On mulla oma armain on mulla ainoain
Kesäyössä kerran mä nähdä hänet sain
Metsälammen rantaa hän kulki valkeissaan
Asetteli tuoksutteli kielokimppuaan
Impi kumman kaunis kulmillansa kuu
Katsoi mua silmiin ja hymyeli suu
Hän tulee minun luoksein hän tulee valkeissaan
Käteheni tarttuu ja hymyääpi vaan
Hän on oma armain vain minun kokonaan
Ja läpi metsän holvein me kaksin kuljetaan
Hän johdattaa mut viitaan ihmeen rauhaisaan
Tuomet siellä tuoksuu ja lämpöinen on maa
Mut sylihinsä sulkee ja päätä silittää
Ja unessani tiedän hän vierelleni jää
Kehrääjä kehrääjä kehrää sä vaan
Ootella aatella häntä häntä vaan
8.4.10
Katson usein kerrostaloja ylhäältä alaspäin. Ne tuntuvat korkeammilta kuin taivas, korkeammilta kuin itsekkyys, korkeammilta kuin loputtomuus. Loputtomuudessa, sinussa, ei koskaan ole ollut äärirajoja. Kahliudut kiertämään samaa kehää, joka muistuttaa sinua vapaudesta.
Äänet seuraavat.
Sinä olet sama lapsi, joka kerran tarttui äitiä kädestä huutaen ”Tässä minä olen äiti” ja pellon vierellä kuiskaten ”Tule mukaan, etten katoa”. Sinä viljakasvien korkuinen ihminen. Olkihiukset sekoittuen viljakasvien hiuksiin, irvistellen ja nauraen. Vallattomuus. Intiaanileikit peltojen poskilla ja metsissä, joissa puunjuuret olivat arvaamattomia.
Tänään astut kerrostalon ikkunalaudalle. Seisot liimautuen ikkunalasiin. Maistat kielelläsi lasia ja ikkuna huurustuu. Huurustuu lämpimän suusi ilmasta ja irrottaudut siitä. Painat kämmenesi huuruun ja tiedät, että sinun sormenjälkesi on tavallinen, tavallisen ihmisen.
Miltä näyttävät paperienkelit erilaisista papereista. Sivuista. Ikkunalasi maistuu sitruunapesuvedelle. Sitruunavettä Kallion huoltoasemalta, meille ja sinulle. Kerrostalot vanhenevat vuosi vuodelta. Sementti kuluu tasaiseksi, vaikka ennen se oli rypyllinen ja teräväreunainen.
Laulat ikkunaa vasten lasinväristä, melankolista, betonin painavaa baritonia.
Hiljainen joululaulu.
Äänet seuraavat.
Sinä olet sama lapsi, joka kerran tarttui äitiä kädestä huutaen ”Tässä minä olen äiti” ja pellon vierellä kuiskaten ”Tule mukaan, etten katoa”. Sinä viljakasvien korkuinen ihminen. Olkihiukset sekoittuen viljakasvien hiuksiin, irvistellen ja nauraen. Vallattomuus. Intiaanileikit peltojen poskilla ja metsissä, joissa puunjuuret olivat arvaamattomia.
Tänään astut kerrostalon ikkunalaudalle. Seisot liimautuen ikkunalasiin. Maistat kielelläsi lasia ja ikkuna huurustuu. Huurustuu lämpimän suusi ilmasta ja irrottaudut siitä. Painat kämmenesi huuruun ja tiedät, että sinun sormenjälkesi on tavallinen, tavallisen ihmisen.
Miltä näyttävät paperienkelit erilaisista papereista. Sivuista. Ikkunalasi maistuu sitruunapesuvedelle. Sitruunavettä Kallion huoltoasemalta, meille ja sinulle. Kerrostalot vanhenevat vuosi vuodelta. Sementti kuluu tasaiseksi, vaikka ennen se oli rypyllinen ja teräväreunainen.
Laulat ikkunaa vasten lasinväristä, melankolista, betonin painavaa baritonia.
Hiljainen joululaulu.
Synnyit petäjän juurella ja äidillä oli päällään hengetön toppaliivi. Sanattomuudessaan kaikki oli kaunista. Tie, joka kuuli voimattomat sanat, huokaukset ja etäisyydet. Hajanaisuus. Äidin hetkellinen kirkkaus täytti maadoittamattomat unelmat kudotuilla kalastajanverkoilla sekä loppumattomilla valkoisilla varjoilla.
Keskiluokan niukkuus ahdisti öisin äidin mieltä, etkä saanut lakanoiden kahinalta tilaa lapsen ajatuksille. Tiesit lähiön jokaisen hiekkalaatikon, olit valloittaja-ainesta. Ja siitä hetkestä lähtien tunsit vastustamatonta voimallisuutta heikomman edessä, olithan syntynyt valkoiseksi mieheksi toppaliivisestä äidistä.
Kylmyys korvissasi päivisin.
Sinä sanoit, että maa oli täynnä jalkoihin jääviä kiviä ja sanoja, jotka täyttävät kivetykset. Valekuvia. Ne täytyisi osata vain kirjoittaa mahdollisiksi. Voima ei ollut vallan tae, eikä valta todellisuutta, kun leikimme pihamme hiekkalaatikolla. Sinä valloitit linnani, ja maa-alueekseni jäi ratamon mentävä maa. Satoi hiekkakakkujen kokoisia lumihiutaleita.
Pyysit minua löytämään ihmisen, joka ei olisi kokenut surua ja kipua. Pyysit harhauttamaan perästäni ihmiset, jotka eivät ymmärrä sananvoimaa, pilvien polttomerkkejä tai sitä kuinka Jumala loi maailman seitsemässä päivässä. Pyysit myös, että miettisin, mistä minut on valmistettu. Ilosta. Puhtaudesta. Vedestä, joka kiteytyy kylmyydestä.
Keskiluokan niukkuus ahdisti öisin äidin mieltä, etkä saanut lakanoiden kahinalta tilaa lapsen ajatuksille. Tiesit lähiön jokaisen hiekkalaatikon, olit valloittaja-ainesta. Ja siitä hetkestä lähtien tunsit vastustamatonta voimallisuutta heikomman edessä, olithan syntynyt valkoiseksi mieheksi toppaliivisestä äidistä.
Kylmyys korvissasi päivisin.
Sinä sanoit, että maa oli täynnä jalkoihin jääviä kiviä ja sanoja, jotka täyttävät kivetykset. Valekuvia. Ne täytyisi osata vain kirjoittaa mahdollisiksi. Voima ei ollut vallan tae, eikä valta todellisuutta, kun leikimme pihamme hiekkalaatikolla. Sinä valloitit linnani, ja maa-alueekseni jäi ratamon mentävä maa. Satoi hiekkakakkujen kokoisia lumihiutaleita.
Pyysit minua löytämään ihmisen, joka ei olisi kokenut surua ja kipua. Pyysit harhauttamaan perästäni ihmiset, jotka eivät ymmärrä sananvoimaa, pilvien polttomerkkejä tai sitä kuinka Jumala loi maailman seitsemässä päivässä. Pyysit myös, että miettisin, mistä minut on valmistettu. Ilosta. Puhtaudesta. Vedestä, joka kiteytyy kylmyydestä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)