Tyttö sievässä paidassa, makaa selkä täynnä pumpulivehnän siemeniä pellossa ja tarkkailee. Tarkkailee muodottomuutta, valloitustahtoa, arkisuutta, johdettavuutta. On olemassa olemattomuutta ja tarkoituksia. Pelto on suuri ja päättyy jokeen. Joki on reunustettu kasvavaksi ja rehottaa hoitamattomuuttaan. Ulpukat, angervot, koivut. Koivut, joiden oksat saavat liikaa vettä viemärin jätteistä.
Selän alla kaivautuu ihon lävitse kastematoja, jotka tuntuvat vielä paidan pintaa vasten. Ne kaivautuvat ja täyttävät. Kosteudella, kehityksellä. Hiukset sekoittuvat maahan ja multa ja pinnalle laitettu torjunta-aine jättävät kosketuspintaa puhtauteen. Oikeastaan pidän tästä.
Sinä nukut sykkyrässä pellolla, jossain lähelläni. Yläpuolelle. Vierellä. Takana. Silmät kiinnitettyinä ja valmiina liimautumaan kiinni ihoon. Lapsena sinä et sietänyt liian matalia kiipeilytelineitä. Ja yritit unohtaa keskiluokkaisuuden ja yltiökohtuuden. Et nukkunut. Äitisi oli töissä päivät, jolloin kapeakasvoinen kasvottomuus hoiti sinua. Ihosi oli valkoisempi ja sileämpi.
Olit kaunis poika.
Olet kaunis edelleen. Peilaudut pellon maasta ja sovit jokaiseen sanaan jota ajattelen. Sanat. Kirjaimet. Vokaalit. Olet pehmein vokaali.
Kierin pellolla ja törmään itseeni. Miksi valitsin tämän pellon tuosta toisesta, joka on joen takana. Jossa vihreä kevätpelto on vielä vähän jäässä, jossa kasvit tuoksuvat takatalvelle. Takatalvi. Eteinen kevääseen. Näen sinut kokonaisena ihmiskunnan vertauskuvana. Tai kokonaisena talvena. Kokonaisena ruodottomana juurakkona, jossa juuret ovat läpitunkevan paksua ainesta. Sammaltumatonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti