[rikkinäinen]

Ikkunasta kuului, kuinka itkit kylmän patterin vieressä kitinä-itkua. Olit pieni ja hiukseton lapsi, pikkuruinen, päälläsi kokopuku kaulasta varpaanpäihin asti. Siinä oli ihmeellisiä kuvia syvien vesien kaloista, merielävistä, sellaisista, joilla oli rihmastoa jolla etsiä. Äiti letitti hiuksiini kalanruotolettiä.

Sellaista, josta muut lapset olivat ensimmäisellä luokalla kateellisia.

Veljeni, sinun vaunusi olivat punaiset, sillä minä olin nukkunut niissä kauan ennen sinua, ensimmäisenä. Olin pistänyt silmäni kiinni äidin työnnellessä vaunuja pitkin juuri asfaltoituja katuja. Tuoksui asfaltti. Ja äidin hajuvesi. Sinulla vaunut ovat jo aluskankaasta halkeilleet ja pyöriin on juuttunut mustaa väriä. Etkä edes nuku.

Tänään istun kotona ja äiti on nukahtanut keinutuoliin, niin kuin niissä kirjoissa, joissa isoäiti kiharassa tukassa nukahtaa iltaisin lehden ääreen. Ja sinä olet kasvanut liian isoksi ja vieraaksi. Mutta muistatko sen kerran, kun syötin sinulle sammakonkutua, vaniljahyytelöä, ja sanoit, että se oli hyvää.

Mahasi on täynnä sammakoita. Kuolleita sammakoita. Eltaantuneita.

Eikä kauniiden naisten, rumien naisten tai vuokraemäntien kuulu huomata, että ne kasvavat siellä. Täyttävät silmiesi taukset kudullaan ennen kuin kuolevat ja muuttuvat. ”Elämän tarkoitus on muutos” lukee sen lehden kannessa, jota äiti lukee. Ja me kaikki olemme sitä mieltä, ettei se ole totta. Moni muu, muttei se. Rikkinäinen.