Synnyit petäjän juurella ja äidillä oli päällään hengetön toppaliivi. Sanattomuudessaan kaikki oli kaunista. Tie, joka kuuli voimattomat sanat, huokaukset ja etäisyydet. Hajanaisuus. Äidin hetkellinen kirkkaus täytti maadoittamattomat unelmat kudotuilla kalastajanverkoilla sekä loppumattomilla valkoisilla varjoilla.

Keskiluokan niukkuus ahdisti öisin äidin mieltä, etkä saanut lakanoiden kahinalta tilaa lapsen ajatuksille. Tiesit lähiön jokaisen hiekkalaatikon, olit valloittaja-ainesta. Ja siitä hetkestä lähtien tunsit vastustamatonta voimallisuutta heikomman edessä, olithan syntynyt valkoiseksi mieheksi toppaliivisestä äidistä.

Kylmyys korvissasi päivisin.

Sinä sanoit, että maa oli täynnä jalkoihin jääviä kiviä ja sanoja, jotka täyttävät kivetykset. Valekuvia. Ne täytyisi osata vain kirjoittaa mahdollisiksi. Voima ei ollut vallan tae, eikä valta todellisuutta, kun leikimme pihamme hiekkalaatikolla. Sinä valloitit linnani, ja maa-alueekseni jäi ratamon mentävä maa. Satoi hiekkakakkujen kokoisia lumihiutaleita.

Pyysit minua löytämään ihmisen, joka ei olisi kokenut surua ja kipua. Pyysit harhauttamaan perästäni ihmiset, jotka eivät ymmärrä sananvoimaa, pilvien polttomerkkejä tai sitä kuinka Jumala loi maailman seitsemässä päivässä. Pyysit myös, että miettisin, mistä minut on valmistettu. Ilosta. Puhtaudesta. Vedestä, joka kiteytyy kylmyydestä.