Katson usein kerrostaloja ylhäältä alaspäin. Ne tuntuvat korkeammilta kuin taivas, korkeammilta kuin itsekkyys, korkeammilta kuin loputtomuus. Loputtomuudessa, sinussa, ei koskaan ole ollut äärirajoja. Kahliudut kiertämään samaa kehää, joka muistuttaa sinua vapaudesta.

Äänet seuraavat.

Sinä olet sama lapsi, joka kerran tarttui äitiä kädestä huutaen ”Tässä minä olen äiti” ja pellon vierellä kuiskaten ”Tule mukaan, etten katoa”. Sinä viljakasvien korkuinen ihminen. Olkihiukset sekoittuen viljakasvien hiuksiin, irvistellen ja nauraen. Vallattomuus. Intiaanileikit peltojen poskilla ja metsissä, joissa puunjuuret olivat arvaamattomia.

Tänään astut kerrostalon ikkunalaudalle. Seisot liimautuen ikkunalasiin. Maistat kielelläsi lasia ja ikkuna huurustuu. Huurustuu lämpimän suusi ilmasta ja irrottaudut siitä. Painat kämmenesi huuruun ja tiedät, että sinun sormenjälkesi on tavallinen, tavallisen ihmisen.

Miltä näyttävät paperienkelit erilaisista papereista. Sivuista. Ikkunalasi maistuu sitruunapesuvedelle. Sitruunavettä Kallion huoltoasemalta, meille ja sinulle. Kerrostalot vanhenevat vuosi vuodelta. Sementti kuluu tasaiseksi, vaikka ennen se oli rypyllinen ja teräväreunainen.

Laulat ikkunaa vasten lasinväristä, melankolista, betonin painavaa baritonia.
Hiljainen joululaulu.